Rillan päiväkirja

"Pyhitä lepopäivä" -ja niin vissiin, tästä päivästä oli lepo kaukana: upea turkmeeniaarteeni siirtyi vihdoin nimiini ja muutti uuteen kotitalliinsa Ninovaniin. Jännityksen määrää ei pystynyt edes kuvailemaan kun suharoin hirveä tavaralasti autossa kohti Ninovania -Rilla tulisi itse myöhemmin palkkaamani kuskaajan tuomana, sillä itse en suurin surminkaan lähtisi kyydittämään hevosta, en ainakaan itsekseni!

Ehkäpä tulevaa hevostanikin enemmän jännitin uuteen talliin saapumista. En tuntenut Ninovanista vielä ketään enkä tiennyt tallistakaan paljoa muuta kuin tärkeitä, stragedisia mittoja. Sanni vaikutti ihan mukavalta kun hänen kanssaan karsinapaikasta sovin, mutta tokihan tallissa pyörisi paljon muitakin ihmisiä kuin hän -kuinka sopeudun joukkoon, nolaanko itseni, opinko tavoille, tulenko kaikkien kanssa toimeen... Paniikinomainen ketju murehdittavaa alkoi tavalliseen tapaan pyöriä päässä ja aiheutti tuttua kipristelyä vatsassa ja miljoona uutta huolta päähän. Loppujenlopuksi jännitin jo niin paljon että sain aikani suhata parkkipaikalla ennen kuin sain autoni hyvin ja suoraksi parkkiin -enhän voinut ottaa sitä riskiä että -hui kamala- parkkeeraisin vinoon ja ansaitsisin sillä epäileviä katseita.
Helpotukseksi tallissa ei näkynyt ketään, mutta sitten tajusin etten tiennyt mihin veisin tavarani. Oli siis pakko uskaltautua soittamaan Sannille ja kysyä -onneksi hän ei ollut sinällään mikään pelottava iso paha tallinpitäjä, joten puhuminen sujui yllättävän rennosti ja sain jonkinmoisen kuvan että minne kuuluu satula, mihin harjat ja mihin loimet. Sanni lupasikin tulla vielä ylös auttamaan jos tulisi taas tenkkapoo, mistä olinkin hyvin tyytyväinen sillä mietin myöskin että mitenköhän saisin Rillan purettua jos se oli kovinkin hepulina. Olihan raukkaparka joutunut kykkimään lentokoneessa tunteja ja sen jälkeen rymistelemään trailerissa vielä vähän lisää -ja mitä tamman kasvattajan, Artumin, kanssa keskustelin kun tätä aarretta olin ostamassa, kuulin että neiti on suuri persoona ja draamakuningattarien äiti... Voin vain kuvitella mitä mieltä hänen korkeutensa on pitkästä matkustamisesta!

Asiaa murehtiessani ja Sannin avustuksella tavaroita asetellessani kului aika aivan liian nopeaan, ja liian äkkiä kuulin auton rymistelevän tallitietä pitkin. Tunto karkasi sormenpäistä ja jalat menivät spagetiksi, herranjumala sieltä se hevonen tulee! Vaikka Rilla ei ensimmäinen oma hevoseni ollutkaan, on tunne aina sama kun vihdoinkin tajuaa että tuolta se tuleva kisakaveri tulee. Sitä paitsi olin jo niin kauan haaveillut omasta ahaltekestä, että jo pelkästään se sai polveni veteliksi...

Kopista alkoi kuulumaan hirnumista ja pauketta heti kun rover kaarsi tallipihaan. Kyytiläinen oli selvästi sitä mieltä että ok, auto pysähtyi, tahdon ulos! "Se veteli koko matkan ajan hepuleita, piti muutaman kerran pysähtyä katsomaan ettei riko itseään tuolla riehuessaan" kertoi Rillan tuonut vanhempi mieshenkilö vähentämättä yhtään jännitystäni. Siitäkin huolimatta koin vastuukseni mennä ensimmäisenä lohikäärmeen luolaan, avata kopin päätyovi ja käydä katsomassa että missä kunnossa sitä oltiinkaan.
Heti kun pienestä ovesta tuli pienikin valonsäde aloitti Rilla jälleen lattian kuopimisen ja hermostuneen niskojennakkelun. "Parempi ottaa se nyt viivana ulos ettei stressaannu yhtään enempää" totesin ja yritin jotenkin köpösti rauhoitella tammaa sillä aikaa kun Sanni kuskin kanssa avasi lastaussiltaa. En yhtään uskaltanut luottaa siihen että Rilla tulisi rauhallisesti ja nätisi ulos, joten puomi avattiin tasan samalla hetkellä kun irrotin narun kiinnikkeestä, ja aika ryminällä peruutettiinkin alas rampilta -en valehtele jos sanon että Rilla suorastaan juoksi takaperin! Hetkeksi tamma jähmettyi hämmentyneenä selvästi kaikesta siitä tilasta ja valosta, mutta tosiaankin vain hetkeksi; pian huomasin pyöriväni väkkäränä ympäri pihaa, miettien että oliko narun päässä hevonen vai karannut ralliauto. Sanni tajusi hätäni ja toi minulle liinan siltä varalta että Rilla lähtisi vähän liiankin lennokkaaksi -liinan kanssa oli sentäs vähän varaa poukota, lyhyt riimunnaru kun tuppasi helposti lähtemään käsistä...

Hetken aikaa annoin Rillan pyöriä pihalla liinan päässä kun se pää ja häntä pystyssä ihmetteli uutta paikkaa, hirnuen aina silloin tällöin ja ilahtuen aina kun sai vastauksen. Kun tamma hetkeksi malttoi rauhoittua ja syödä hieman ruohoa tallin edustalta, purimme pikapikaa kuljetussuojat jaloista sillä ne olivat Rillan lentokentältä kyytsänneen ukon omia enkä viitsinyt pidätyttää häntä enää yhtään pidempää.
Kun Rilla ei ollut enää jatkuvasti lähdössä lentoon, talutin sen äkkiä uuteen karsinaansa. Kuulostaa ehkä hieman nurinkuriselta, mutta hepulikohtauksen saaneen hevosen kanssa olin mieluiten avoimemmalla paikalla liinan kanssa kuin sisällä, sillä minusta tuntui aina siltä että kohta joku tai jokin menee rikki. Siksi tuntui hyvältä antaa Rillan ensin vähän ihmetellä talutettavana uutta pihapiiriään, ja vasta kun se oli saanut varmistuksen että paikka on ok ja siellä on paljon kavereita, vein sen talliin. Tallissa ei ollut muita hevosia ja Rilla alkoi taas hätääntymään, karsinassa alkoi hurja pyöriminen eikä tamma tahtonut koskeakaan vanhalta kotitalliltaan mukaan otettuihin eväsheiniin.

Ajattelin että Rilla oli jo tarpeeksi stressaantunut yhden päivän varalle, joten lähdin hieman haikeasti kotiin saatuani varmistuksen että tallilla kyllä vahdittiin että neiti söisi edes jotakin. Kaikesta hösellyksestään, suoranaisesta vauhkoudestaan huolimatta Rilla oli todella kaunis hevonen, ja ainakin videoiden ja kasvattajan mukaan se oli myöskin hyvä ja kapasiteetikas ratsu. Siihen kyllä olisi meillä varmasti vielä pitkä matka, kunhan saisi ensin Rillan edes kotiutumaan...

Olin onneni kukkuloilla, omistin vihdoinkin ahalteken!

----------

Statsit tulevat myöhemmin :>

Tämä oli juuri sellaista, mitä olisi teiltä odottanutkin; Rillan kanssa tulee varmasti olemaan varsin mielenkiintoista - jään innolla odottamaan jatkoa! Kuva oli myös oikein hieno :3 Ahaltekinhevonen sopiikin nätisti mustangikatrasta elävöittämään - hienoa!

~ Annika

Koko päivän koulussa olin pyöritellyt päässäni Rillaa, upeaa omaa Rillaani joka odottaisi minua heti kun pääsisin pois päättötyöni kimpusta. Oli siis sanomattakin selvää etten paljoa koulussa nokkaani tuhisuttanut, vaan livistin heti sopivan hetken aikana ja ajoin suoraa kyytiä tallille. Tallivaatteet pyhpah, jos eilenkin pärjäsin tallissa kaikkine remmeineni ja ketjuijeni niin pärjään kyllä tänäänkin, enhän minä aikonut edes ratsastaa vielä. Sen verran älyä minunkin päässäni nimittäin oli etten ihan heti kiivennyt uuden hevosen selkään, en varsinkaan kun tiesin sen stressanneen todella kovasti matkaa ja muuttoa. Tänään me vain tutustuttaisiin kaikessa rauhassa, jep jep...

Rynnistin talliin huomatakseni vain että Rillan karsina oli tyhjä. Hetkeksi kylmä koura puristi vatsanpohjaani -missä tamma on?- kunnes logiikka löysi itsensä perille: eihän toista voinut nyt neljän seinän sisällä seisottaa, se oli varmasti viety jonnekin pieneen tarhaan jaloittelemaan.
Ja niinhän se sinisilmäinen ystäväiseni löytyikin pienestä hiekkatarhasta karanteeniaikaa viettämässä. Ei ollut viisasta läimästä varsinkaan niin kaukaa tullutta hevosta heti muiden sekaan, sillä bakteerikannat olivat erilaisia ja taudit tarttuivat herkästi. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen että Sanni oli ajatellut Rillan viihtyvyyttä paljonkin, sillä tarhassa oli jonkin verran tilaa hieman purkaa patoumia ja siitä oli myöskin näköyhteys muihin hevosiin. Tamma olikin selvästi jo rauhoittunut hieman eilisestä, sillä saapuessani portille se mussutti tyytyväisesti heiniään ja nosti uteliaana päätään kun tervehdin sitä. En kuitenkaan edes haaveillut siitä että Rilla olisi heti tullut luokseni, joten kaarrellen lähestyin sitä kohti naru selän takana piilossa ja leipäpalanen kämmenellä esillä. En yhtään tiennyt mitä Rilla pitäisi siitä että hakisin sen pois tarhasta, joten parasta oli olla ehkä vähän liiankin varovainen. Hevonen ei kuitenkaan sanonut juuta eikä jaata, rouskaisi vain tyytyväisesti leivän kädestäni ja antoi minun kiinnittää narun riimuunsa.

Hieman Rilla vielä oli pörheänä ja pää pystyssä se asteli perässäni karsinaan, mutta hepuloinnista ei ollut enää merkkiäkään. Sidoin sen silti kiinni karsinassa, sillä muistamani mukaan se oli välillä hieman hapan hoitaa -en ottanut sitä riskiä että saisin kaviosta. Alkuun Rilla vilkuilikin minua todella epäluuloisesti kun noin vain marssin sen luokse ja aloitin harjaamisen mitään sanomatta -korvat kävivät välillä uhkaavasti luimussa ja muutaman kerran naksahti keltaiset hevosenhampaat kovin lähellä käsivartta, mutta ajattelin että olkoot. En siis suoraan sanottuna sanonut mitään Rillan pelottelusta, en tahtonut antaa itsestäni sille mitään pelottavaa kuvaa komentamalla mutten toisaalta tietenkään tahtonut antaa sille sitä iloa että alkaisin jänistämään. Siksipä jatkoin vain hoitamista kuin mitään ei tapahtuisi, jutellen Rillalle kepeään sävyyn ja rapsutellen sen harjamartoa. Kuinka silkkinen sen karva olikaan...
Jotakin halusin kuitenkin Rillan kanssa tehdä, joten päätin juoksuttaa sitä. Tamma nosteli koipiaan kun laitoin suojia paikoilleen, mutta huomattuaan ettei kiukuttelusta ole hyötyä se tyytyi vain katselemaan minua ilkeästi. Siinähän katseli!

Rillan askel tuntui niin huiman kepeältä ja lennokkaalta jo taluttaessani sitä kohti maneesia. Ajattelin että ehkä olisi parasta antaa sen revittää ensin irtona, joten kiinteät seinät olivat varmasti vain plussaa. Avatessani maneesin suurta ovea Rilla tuntui jännittyvän naruni päässä, mutta pysyi onneksi vierellä -eihän maneesi sitä paitsi ollut sille edes vieras juttu, nyt taisi jännittää vain uusi paikka. Rilla katsoikin hetken hölmistyneenä ympärilleen kun naksautin sen liinasta irti suljettuani tien ulos, ja vasta hetken pällistelyn jälkeen sen päässä tuntui naksahtavan että hei, nyt juostaan! Rilla ponkaisi paikoiltaan kuin vieteri ja hurjasti rymistellen se laukkasi hurjaa pierupukkilaukkaa pitkin maneesia. Evakuoin itseni vallan mieluusti sulkupuomin taakse, sillä en todellakaan ollut varma että Rilla katsoi yhtään mihin juoksi, miten kovaa ja minkä ylitse...
Kun pukkia ei tullut enää ihan joka askeleella ja Rilla rauhoittui välillä jopa nuuskimaan hiekkaa ja kulmia, uskaltauduin menemään takaisin sen puolelle. Rilla katsoi hieman hassusti minua kun kävelin sitä kohti aikeissani ottaa sen takaisin liinaan, ja hetken olinkin jo varma että tamma ei luopuisi vapaudestaan ihan näin helpolla. Suureksi ihmetyksekseni Rilla seisoikin nätisti paikoillaan ja odotti että sain liinan laitettua kiinni. "Hyvä, fiksu tyttö!" oli pakko kehaista kun toinen niin nätisti osasi odottaa.
Rillaa oltiin selkeästi juoksutettu paljon ennenkin, sillä se tajusi heti hakea itse ympyrälle eikä edes yrittänyt perääni. Aloitin käynnistä: Rillan olisi koko ajan keskityttävä minuun kun olin sen seurassa, ja siksi nykäisinkin aina narusta kun se vähänkin lähti vilkuilemaan muualle. Yritin pitää huolen että kolmioasetelma minun, raipan ja hevosen välillä säilyy, ja olinkin varsin tyytyväinen kun Rilla alkoi varsin pian pitämään toista korvaansa minun suunnassani ja vilkuilemaan. Ravissa keskittyminen meinasi herpaantua kun neiti olisi mieluiten valinnut askellajikseen laukan, mutta pienen keskustelun jälkeen se hieno ravikin löytyi. Suunnanvaihto, ja jälleen odotin että Rilla keskittyisi minuun ympäristön sijasta ennen kuin uskalsin nostattaa laukkaa. Siitä oli lähellä tulla emämunaus kun Rilla päättikin äkkiarvaamatta vaihtaa taas kaahausvaihteen päälle, mutta heti kun sain sen muistamaan minut, alkoi laukkakin sujua liinan päässä.

Juoksutus ja pieni revittely niin maneesissa kuin tarhassakin oli selvästi tehnyt Rillalle vain hyvää, sillä se tuntui jotenkin paljon letkeämmältä ja rennommalta kun pesin hikeä kiiltävästä karvapeitteestä juoksutuksen jälkeen. Itse asiassa Rilla tuntui suorastaan nauttivan pesusta, enkä saanut enää niin ilkeitä mulkaisujakaan kun hikiviilalla vetelin ylimääräisiä vesiä pois. Ainoat lennokkaat hetket tulivat kun Rilla pääsi tarhan portista sisään ja komealla liitoravilla suunnisti heinäkasalleen.

Ehkäpä sitä huomenna uskaltautuisin selkäänkin...

----------

Statsit tulevat myöhemmin :>

Rilla on varmasti upea hevonen, kunhan sen kanssa saa asiat sujumaan oikealla painoarvolla ja sen saa oikeasti keskittymään täysillä tekemiseen. Teistä tullaan varmasti kuulemaan kisakentillä, hyvä c:!

~ Annika

Nyt en pariin päivään ole ehtinytkään kirjoitella, mutta selkään olen jo uskaltautunut -jee! Kyllä toissapäivänä meinasi olla huonot housuissa kun ensimmäistä kertaa varovaisesti kokeilin että millaisenkos kisahevosen nyt olen itselleni ostanut -minähän en tosiaan voinut Rillaa ostaessani sitä koeratsastaa, sillä Venäjäntuontina sitä olisi ollut vähän paha mennä kasvattajan luokse katsomaan... Minulla oli päätöksenteossa apuna vain kasvattajan kertomukset, kuvat ja videot, ja niiden perusteella sitten päädyinkin Rillaan. Se tuntui alkuun jännittävän minua, mutta kun eilen jo uskalsin vähän normaalimmin sitä ratsastaa alkoi Rillakin jo hieman pehmenemään.

Tänään ajattelinkin olla vieläkin reippaampi ja ratsastaa ihan kunnon kouluvääntöä. Olin niin innoissani ajatuksesta että otin jo kouluun ratsastushousut mukaan reppuun, ja heti tallille päästyäni kävin vaihtamassa arkihousuni niihin. Saappaat pengoin takakontista, ja sitten hakemaan sitä aarrettani karsinaan.
Rilla olisi vielä muutaman päivän karanteenitarhassa, mutta sen jälkeen se pääsisi hiekkatarhaan yhdessä Indin kanssa -näin oltiin jo sovittu hyvissä ajoin Sannin ja Annikan kanssa, ja odotin jännityksellä miten tammat suhtautuisivat toisiinsa. Indi ei kuulemma ollut mikään öykkäri ja otti yleensä rauhallisesti, mutta Rillasta en uskaltanut, osannutkaan, sanoa yhtään mitään. Sen näkisi sitten.

Rilla kohotti päätään kun näki minun tulevan portille. Se oli jo mässäillyt päiväheinänsä, ja nähdessään kädessäni leipää se tipsutteli luokseni oikein mielellään. Rilla oli kyllä välillä kova näykkimään enkä sitä mieluusti kädestä muuten syötellyt, mutta tahdoin että se oppisi yhdistämään minut leipään ja ajattelisi että olen kiva sälli kun annan sen välillä vähän herkutella. Rillan töniessä turvallaan ja vaatiessaan lisää työnsin sen pään kuitenkin kauemmaksi, lähtien taluttamaan sitä tallia kohti ja jättäen tamman mutruilemaan lisäleipien puutetta.

Harjatessa Rilla ei enää yrittänyt jatkuvasti syödä meikäläistä, mutta välillä sain varsin ikäviä mulkaisuja. Jos se vähääkään näytti siltä että aikoisi kohta napata käsivarresta, käännyin aina heti sen päätä kohden sen näköisenä että tiiän kyllä mitä mietit -ja niin ihmislihan maku jäikin vain miettimisen asteelle. Tai ainakin siihen asti kunnes tuo kamalista kamalin asia, satula, tuli näkyville...
Yleensä nopea taktiikkani toimii: jos en käytä panssarivyötä enkä romaania, kiinnitän huovan satulaan jo telineessä ja näin nopeutan satulointia huomattavasti. Tänään en kuitenkaan voinut tehdä niin, sillä ostamani uusi upea samettihuopa kärsi yhdestä pienestä puutteesta: kiinnityslenkit, missä ne olivat? Niinpä jouduin ensin kiusaamaan Rillaa asettelemalla huopaa paikoilleen (turha kuvitella että olisin saanut sen heti ensimmäisellä yrittämällä kohdalleen), ja laittamalla sitten vielä satulan, asettelemaan sitäkin (aivan kuin huopa ja satula olisivat suostuneet olemaan liikkumatta) ja sen jälkeen vielä kiristämään vyötä -ja silloin sain epähuomiossa etukaviosta sääreeni. Olin niin keskittynyt varustamaan Rillan nopeasti ja vahtimaan sen hampaita, että unohdin jo miten taitavasti tamma käytti myöskin etukavioitaan. Nippanappa olin ärähtämättä, irvistelin hetken kivusta ja sitten otin kostoni laittamalla vyön kiinni salamannopeasti. "Siinä sulle" sanoin Rillalle omahyväisesti kun se katseli minua harvinaisen pahalla silmällä.

Maneesissa ei onneksi ollut ketään katsomassa taiteluamme: yritin kiristää Rillan vyötä, mutta se taitavasti väisti minua sillä lopputuloksella että pyörimme ympyrää kuin väkkärät. Kun lopulta sain vyön tarpeeksi tiukalle, huomasin että olimme pyörineet kentän keskeltä lähelle ovipäätyä -no, pääasia että sain vyön kiristetyksi. Pahin oli jo ohitse, Rilla ei ollut moksiskaan noustuani selkään, hiukan vain pörräsi kun yritin säätää uutuudenjäykkiä jalustinhihnoja sopivan mittaisiksi. Eilen olin ratsastanut ihan liian pitkillä jalustimilla, tänään yritin olla kerrankin sopusuhtaisesti selässä.

Alkuun Rilla oli hieman jännittynyt, ei se mennyt vauhdilla mutta sitäkin vastoin kiemurteli kuin kastemato ja keskittyi kaikkeen muuhun kuin minuun. Aina kun ulkoa kuului jokin pienikin ääni nosti Rilla heti huolestuneena päänsä ylös, ja jos jostain kuului etäistäkään hirnumista niin totta kai Rillan piti kajauttaa ilmoille "minä olen täääääääällä!"-huuto takaisin. Alkuun saimmekin tehdä aivan hurjan paljon eteen alas-työskentelyä, ja vasta kun olin ravaillut astetta pidemmin alkoi Rillakin tuntua letkeältä, eteenpäinpyrkivältä ja keskittyneeltä.
Olin vielä epävarma uuden ratsuni kanssa, ja se kyllä näkyi. En uskaltanut ajaa sitä kunnolla eteenpäin, mutta en toisaalta uskaltanut ottaa kunnon pidätteitäkään sillä pelkäsin että se hermostuu jos suusta ottaa liian kovaa. Varsinkin laukatessa myöskin jännitin, mikä näkyi siinä että menin aivan sykkyrälle selässä ja laukat jäivät aina vähän lyhyeen kun en osannut mennä niihin mukaan -ja surullisinta tässä oli se, että ratsastus meni noin 10 000 kertaa paremmin kuin kaksi edellistä köpsää ratsastustani! Yritin lohduttautua sillä että kunhan tutustutaan Rillan kanssa paremmin, aletaan mekin tulemaan ihan kunnolla toimeen... ehkä.
Mutta en tahdo pelkästään moittia meitä, sillä Rillalla on ihan totta todella upea ja lennokas askel, kun sen saa käyttämään moottoriaan ja ratsastettua kevyeksi niin sehän suorastaan liitelee! Rilla on myöskin loistava istuntamittari, sillä mitä paremmin istuu, sitä hienommin se menee. Yleensä kun ratsastan yksin menen kuin säkillinen perunoita kun ei ole ketään huomauttamassa istunnastani, mutta Rilla kertoo heti jos en mukaudu, jalat eivät ole paikoillaan tai jotain muuta vastaavaa. Silloin se laskee selkää ja nostaa päätä, mikä on aika kannustin etten könöttelisi ihan miten sattuu....

----------

Statsit tulevat myöhemmin :>

Heh, hienoa :3 eihän se niin kamalaa ollutkaan, ensimmäisiltä ratsastuskerroilta ei sataprosenttista suoritusta voi koskaan oikein odotta - varsinkaan, kun kyseessä on Rillan kaltainen hätähousu. Edelleen kuolattava tarina ja hauskaa sanojen käyttöä kuitenkin pysyen aiheessa: hevosissa.

~ Annika

En ole piiiiitkään aikaan kirjoittanut mitään vaikka aihettakin olisi ollut -me ollaan vihdoinkin uskallauduttu vähän kisaamaankin, ja kerran ihan totta sijoituttiinkin, itse asiassa voitettiin! Maasto-osuudet eivät ole olleet niin kamalia mitä olen kuvitellut, vaikka edelleen ne hieman jännittävät. Se näkyy myöskin Rillasta, joka ei aina ole ihan parhaimmillaan kun kuskilla ei ole kaikki inkkarit ihan kanootissa...
Yksi meidän unelmistakin on toteutumassa, Rilla nimittäin kävi ekoissa näyttelyissään pokaamassa KTK-sertin eli seuraavaan kantakirjaustilaisuuteen olisi siis matka, jee! Ihan vielä en ole silti edes pikku-Rilloista haaveillutkaan, mutta en voi kieltääkään etteikö ajatus pienestä teke-vauvasta kiinnostaisi... No, ehkä sitten myöhemmin voin alkaa isäoreja etsimään, kun tunnetaankin Rillan kanssa vähän paremmin.

Tallilla käyminen piristää kummasti nyt kun Rillakin on alkanut olemaan sujut uuden tallin ja omistajan kanssa. Se ei kiukuttele enää läheskään yhtä paljon ja ollaan alettu löytämään yhteistä säveltä, mikä tietty tuntuu ihan mahtavalle. Olen itse asiassa saanut sen verran itsevarmuutta että uskaltauduin ilmoittamaan meidän tammikuun KERJ-cupiin, saas nähdä oliko idea kuinka huono...
Ihana, rakas Rilla. Olen sairastellut ja ollut täysi köpö, makoillut sairaalassa, mököttänyt ja tyttöystäväkin lemppasi -mutta Rilla se vain jaksaa yhä piristää olemassaolollaan ja prinsessaelämällään! Jos vain jaksaisin käydä useammin tallilla, nyt varsinkin joulunaikaan jäi aika vähälle -ehkä kevätkausi toisi vähän uutta puhtia ja lisää tavoitteita.